Puutarhapolun varrelta

 Olen monasti ihmetellyt itseäni, mikä tänne blogiin vetää kirjoittamaan.  Osaltaan varmaan se, että en tekisi puutarhassa tai kotona senkään vertaa, mitä nyt teen.  Kirjoittaminen on minulle tärkein juttu. Tekemisestä keksii aina uutta sanomista.  Tietysti pidän puutarhan uudistamisesta ja istuttamisesta.  Kutsun itseäni somehäärääjäksi.  Jotain tehtyäni, on suorastaan pakko jakaa se jossain.  Kai tämä päivittäminen antaa jotain muistoja niistä kaikista askareista, joihin olen ryhtynyt.   Ansaitsemismielessä ei kannata julkaista yhtäkään tekstiä.  Siihen täytyy olla muita tavoitteita.  Harjoitusmielessä kirjoittaminen on yksi tavoite.  Päiväkirjamainen ote on toinen syy.  Niissä on tavoitetta kylliksi.  Ilo puutarhasta ja joskus onnistumisista kasvatusten suhteen antaa paljon. Hienoja tapahtumia tämäkin kesä on tuonut tullessaan.  Kaikkea ei voi julki tuoda, eikä tarvitsekaan.   Nämä olivat ensimmäiset...

Minut yllytettiin kutomaan pipoa kesän ollessa kukkeimmillaan.  En ole varsinaisesti mikään käsityö ihminen.  Lukeminen ja kirjoittaminen onnistuu paremmin.  Ymmärrän nyt paremmin äitiäni, joka ei lukenut eikä kirjoittanut, mutta teki taidokkaita virkkaustöitä monimutkaisten ohjeiden perusteella.  Siinä oli samat harrastukset kuin minulla, samassa paketissa.   Kutomisharrastusta voi tehdä puutarhatuolissa istuen pihalla.  Ihailla välillä puutarhaa tai nousta tekemään jotain muuta.  Kameran pidän usein käden ulottuvilla.  Puutarhassa löytyy aina uusia kuvakulmia, joita voi tallentaa.   Kynttillöitäkin voi kesällä polttaa.  Sain tällaisen aiemmin sterilaattorina toimineen vehkeen, joka sopi hyvin kynttilöiden alustaksi.     Lämmin jakso säätilassa on tosiasia.  Lämmintä välillä kaipaa ihminenkin eikä vain kasvit.   On ollut niin kylmä kesä, että kirjoitushommat sisällä maistuivat puutarhat...