Siirry pääsisältöön

Vanhat valokuvat

 Tänä talvena, varsinkin joulun jälkeen olen huomannut, että vanhat kuvat kiinnostavat.  Niitä levitetään facebookin sivuilla.  Joissakin esitellään omia kotiseutuja, joissakin menneitä sukupolvia ja yleensä vanhoja kuvia, joista ei tunnnista enää ketään.  Vanhat valokuvat kertovat paljon historiasta, vaatetuksesta ja käyttäytymisestä.  

Aikaa on ollut ja harrastukset alkavat loppua.  Nyt kaivetaan kaapeista kaikki mikä voisi kiinnostaa.  Minä olen muutenkin meidän suvun valokuvien keräilijä, joten minulle on kertynyt paljon suvun historiaa.  Monesta kuvasta ei ole mitään tietoa, on vain kuva, joka jollain tavalla kiehtoo. Tämäkin kuva on aivan hurmaava, tytöstä, joka on ottanut kuvaan mukaan tärkeimmän nukkensa.  Kuvattavana oleminen oli vakava paikka.  Vanhoissa kuvissa ei yleensä paljon hymyillä.


Sotakuvia ei minulla ole.  Tästäkään kuvasta en tiedä kuka hän on ja miltä vuodelta.  Hieno panssarivaunu on istumapaikkana.  

Joskus olisi ollut hyvä istahtaa vanhempien kanssa albumien ja kuvakasojen ääreen ja kysellä niistä.  Ei niistä silti taida minun jälkeeni ketään olla kiinnostunut, kuin kulttuurisyistä.







Tässä on mummoni studiokuvassa pitkässä jakkupuvussa.  Hän on isovanhemmistani ainoa, joka oli vielä elossa minun aikanani.  Studiokuvaus oli vanhaan aikaan suositumpi, kuin ulkokuvat.

Ei näitä vaatteita joka päivä käytetty.  Ne pistettiin päälle tärkeisiin tilanteisiin ja kaupunkireissulle.








Vanhoja paikkakuntakuvia ei oikein näe, kuin vanhoissa korteissa. Niiden keräily onkin minulla harrastuksena.  Yyteri oli paljon kuvattu kohde 1950 luvulta lähtien.


Porin keskusta
 vanhaan hyvään aikaan. Ilmakuvat olivat suosittu tapa kerätä tietoa.  Nykyisinhän ilmakuvat hoidetaan muulla tavoin, silloin lentokoneilla.  (Karhumäen veljekset)



Vielä pari kuvaa .  Hiihtokuva tuntemattomista sukulaisista.  

Viipurin tori postikortissa.

Museot varmaan ottavat jonkun verran vanhoja kuvia talteen, ainakin jos ne ovat jotenkin mielenkiintoisia.  Kuvia ei kannata heittää tuleen tai roskikseen.  Ne kelpaavat vaikka askarteluun jos niistä haluaa luopua.


Isänisä nuorena miehenä.

















Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Jättitatar

Jättitatar on yksi ns. vieraslajeista, joita yritetään hävittää.  Pihoilla se on kasvi, jolla voi nopeasti saada ison, peittävän ja uhkean pensaan.  Se on vaatimaton kasvupaikan suhteen.  Kesässä se kasvaa parimetriseksi. Se leviää nopeasti, jos sen antaa levitä.  Trimmerillä ja ruohonleikkurilla se pysyy kurissa.  Pieniin pihoihin sitä ei kannata istuttaa.  Maaseutumaisen mökin pihalla se on omiaan. Pensas leikataan syksyllä matalaksi, keväällä se lähtee innokkaasti kasvuun.  Syysväri sillä on ihan hieno.  Meillä ne kasvavat paikoissa, jossa ei ole paljonkaan multaa, vaan karkeaa metsämaata.    Emme ole yrittäneet pensaita hävittää, joten en tiedä kuinka sitkeä se on.  Voisin kuvitella, että aika sitkeä.  Helpot kasvit ovat pelastus puutarhalle, jota ei aina ehdi hoitaa tai viitsi hoitaa.  Rehevänä ne kasvavat ilman hoitoa. Tamäkin on varmaan joku tatarheimoon kuuluva.  Se kukkii  vähän myöhemmin ja on yhtä helppo kasvi.

Tuoksukurjenpolvi

  Kun haluaa joka paikassa viihtyvää, hienosti kasvavaa ja peittävää kukkaa, silloin kannattaa istuttaa Tuoksukurjenpolvi.  Siinä ei ole mahtavia kukkia, mutta lehtien tuoksu on hyvä.  Ei liikaa, mutta helposti havaittava tuoksu.  Sitä ei kannata istuttaa kukkien viereen, jotka haluaa nähdä.  Tuoksukurjenpolvi leviää jonkun verran, mutta ei liikaa.  Sitä voi jakaa ja se lähtee kasvamaan helposti. Puutarhasta löytyy paikkoja johon on vaikea löytää kukkaa.  On liian kuuma, kylmä, varjoisa tai tuulinen.  Tuoksukurjenpolvi on vaatimaton kasvupaikan suhteen. https://www.mustilapuutarha.fi/Tuoksukurjenpolvi Olen joutunut itse sitä jakamaan, kun se on levinnyt liikaa.  Muuten olen siihen tyytyväinen.  Vaatimaton ehkä, joku voisi sanoa rikkaruohoksikin.  Kaikki kukat ovat rikkaruohojen jälkeläisiä, jalostettuja vain.  Tuoksukurjenpolven kukat kestävät kauemmin kuin monen muun.

Juurikon poistaminen

Jos ja kun on tiedossa vähän työläämpi homma, tarvitsen aikaa valmistautumiseen.  En pysty suoralta kädeltä työntekoon. Kirsikkapuun juuriston ja kannon kaivaminen oli  juuri sellainen työ.  Mittailin sitä katseellani pari päivää.  Kanto  oli seissyt siinä jo pari vuotta puun kaatamisen jälkeen, levittäen juuristonsa kautta taimia joka puolelle puutarhaan, kolmen metrin säteellä.  Kaadoimme puun, kun se ei oikein voinut hyvin.  Yhtään kirsikkaa emme siitä saaneet.  Muutaman vuoden se kukki, sitten ei mitään.  Se tuli tiensä päähän. Lapio, kirves ja kanki,  siinä työkalut.  Pari tuntia siihen meni. Ensin lapioin ympäriinsä maata, että juuret näkyivät.  Juuret piti katkoa joka puolelta kirveellä ja välillä vääntää kangella.  Kyllä se siitä irtosi.  Yksin minulla olisi luultavasti mennyt kauemmin.  Onneksi isäntämies tuli kankeamaan köntin ylös.       Ei se niin loppujen lopuksi  kovin pitkäaikainen homma ollut.  Siihen oli vain ryhdyttävä.  Seuraava työ oli klapien pinoaminen.  Ei siihen